No nyt sillä on jo poikaset!

Jaa että millä? No sillä inhottavasti raakkuvalla, siivekkäällä olennolla, joka reilu kuukausi sitten kolisteli talon katolla tutkien aivan erityisesti savupiippua. Elikko piti sen verran kovaa meteliä, että kiipesin kaiken uhalla katolle pari kunnon lautaa kädessä.

Ei, en minä nyt sentään sitä lyömään sinne mennyt, ei. Tarkoitus oli vain oleellisesti vaikeuttaa olennon piippuun pääsemistä. Näin kesällähän ei noita tulisijoja luultavasti paljoakaan tarvita, joten piipun päälle voikin pistää pari lautaa. Asetin laudat paikoilleen ja poistuin tyytyväisenä maan kamaralle toivoen, että muistan poistaa ne ennen syksyn takkatulien tekoa, koska muussa tapauksessa lienee kohta samantapainen meteli talon sisällä kuin aikaisemmin katolla, kun savu puskee huoneisiin ja talon väki väki ”innostuu”:/

Yö siinä sitten menikin kovin rauhallisesti. Aamulla viiden jälkeen heräsin niin kamalaan raakkumiseen, että luulin piippua ihmettelemään saapuneen koko naakkasuvun. Kuulosti siltä, että laudat olivat tehneet tehtävänsä ja työstäni ylpeyttä tuntien käänsin vain kylkeä ja jatkoin unia vielä hetken.

Kello seitsemältä jotenkin tuntui siltä, että nyt vuorostaan jostain ilmanvaihtokanavasta kuului naakan tyytyväinen räkätys. Päätin nousta katolle ja en meinannut uskoa silmiäni.

Niitä lautoja piipun päältä ei nimittäin löytynyt mistään. Ei koko katolta eikä edes talon viereltä. Päätin ottaa järeämmät konstit käyttöön.

Kiipesin katolle uudelleen kädessä tällä kertaa vanhan hiiligrillin ristikkoa ja tiiliskivet. Ristikot siis piipun hormien päälle ja vielä tiiliskiviä niiden päälle. Sitä ennen tietysti huutelin piippuun, että nyt on viimeinen mahdollisuus poistua paikalta tätä kautta. Eipä siellä kukaan näyttänyt olevan kotona.

Hypätäänpä tähän hetkeen. Nyt naakalla on poikaset meikäläisen työhuoneen ilmanvaihtoventtiilin hormissa aivan ventiilin takana. Luonnollisesti haluan pitää tuon venttiilin nyt tiiviisti kiinni, vaikka hyviä lähikuvia sanan varsinaisessa mielessä varmasti noista linnunpoikasista saisinkin. Emo käy niitä alituiseen ruokkimassa ja nauraa hormista pilkallisesti. Katolla en ole enää uskaltanut käydä edes katsomassa. Liekö hajottaneet koko piipun, mene ja tiedä. Tai minkä lie venttiilin kautta sitten ovatkaan tuonne päässeet. Oli miten oli. Tämän erän nuo siipiveikot voittivat. Tekisi mieli kutsua paikalle muurari ja käskeä sen muurata joka ainoa reikä umpeen minkä ikinä talosta löytää. Ja kun ensi kevään linnunpesäpuuhat jälleen koittavat, se on varmaan siihen mennessä tehtykin!

Kuva ei ole jutun linnuista, koska niitä en periaatteestakaan kuvaamaan mene!

PS. Osaako joku sanoa kuinka kauan nuo poikaset vielä tuolla pimeässä ilmanvaihtokanavassa viihtyvät ja miten lähtemistä voisi nopeuttaa? Alkaa mennä jo oikeasti hermot tuohon meteliin. t. nimim. ”muuraria tai pienisilmäisempää piipunristikkoa odotellessa”